Jacob Hashimoton näyttelyssä

Erikoisia sisäkkäisiä tiloja

Päädyin tänään Jacob Hashimoton näyttelyyn Wäinö Aaltosen Museossa. Silloin tällöin sitä löytää itsensä suuren taiteen ääreltä, kokemasta suuria tunteita, syventymästä johonkin outoon ja uljaaseen, etsimästä tarkoituksia, ei vain itse taideteoksesta, vaan sen kautta elämästä, maailmasta ja koko universumista. Suuri taide on sellaista, jolle laajempi yhteiskunta on antanut periksi; se on saavuttanut itseisarvoisen ja kunniakkaan aseman, vaikka se onkin jotain mitä ei täysin ymmärretä - se säteilee läpi kaiken, yhteiskunnan materialisten puitteiden, rahanvallan ja valtiovallan, ja luo uusia järjestelmiä, merkityksiä ja vaihtoehtoja kaikkialle mihin yltää, se valaisee tutkimattomia alueita. Tärkeää ei ole vain taiteilijan nimi, henkilö tai edes teosten laadukkuus. En tiedä millainen henkilö Hashimoto on, enkä hirveästi välitä, mutta sain näyttelyyn tutustuessani vähitellen tietää hänestä asioita; virallisesti muotoiltuja tarinanpätkiä.

Hän valmistui kuvataiteilijaksi 1996, ja oli aluksi kriisissä taiteensa suhteen; silloin hän oli vielä maisemamaalaaja. Hän koki, ettei pystyisi maisemamaalauksen kautta toteuttamaan mitään sellaista, jota joku ei olisi jo kokeillut, jota joku ei olisi jo tehnyt paremmin. Muutaman kuukauden luomisblokin jälkeen hänen isänsä ehdotti hänelle, että hän menisi vain työhuoneelle, ja kokeilisi tehdä vaikka leijoja. Siitä se sitten lähti. Muutamasta seinälle ripustetusta leijasta.

Never comes tomorrow teos oli vaikuttava, mutta kotikutoismaiset tarrat, joita oli käytetty puupinnoilla väriä tuomaan, eivät vakuuttaneet; toisaalta ne toivat jälleen vain uudenlaisen tunnelman päähäni, ja hyväksyin senkin

WAM:n näyttely on yksi suhteellisen nuoren taiteilijan (n. 4-kymppinen?) kaikkein laajimmista näyttelyistä, ainakin monipuolisin. Näyttelyn vanhimmat teokset ovat vuodelta 1999 ja uusimmat 2016. Hashimoto on leijaoivalluksensa jälkeen laajentanut ja kehittänyt tuota omaperäistä tilataidettaan massiivisiin mittasuhteisiin kuluneiden hieman alta parin vuosikymmenen aikana. Nyt hän on maailmalla kuuluisa erityisesti suurista kirjavista tilataideteoksistaan.

Huojuvat varjot olennaisena osana teosta

Taiteessa hienoutta voi löytää kaikista sen aspekteista, vaikka seinille heijastuvista varjoista. Tuijotinkin pitkään yhden suurimman teoksen "Jättiläisplaneetta" seinälle heijastamia huojuvia varjoja maatessani säkkituolilla. Kysyin museon valvojalta miten kauan näin suurten taideteosten pystyttämiseen oli mennyt aikaa: 1 kuukausi. Tilataideteosten muoto ja sommittelu myös mukautuu eri näyttelyissä erilaiseksi taiteilijan itsensä ohjastuksella. Eihän näin suurta voisikaan yhdenmukaisena säilyttää. Lukemattomia lankoja, joista paperista, bambusta ja puusta koostuvat monilla eri tekniikoilla väristetyt osaset oli valmistettu. Yhtä hyvin taiteesta voi löytää hienoutta sen kautta, mitä ne kokijoissaan aiheuttavat. Eräs näyttelyvieras esimerkiksi vaikutti katselevan minua ja reaktioitani, kun minä katselin yhtä Hashimoton isoimmista installaatioista, jossa suuri määrä puisia veneitä huojui lankojen varassa ylös alas meren aallokon kaltaisessa muodostelmassa.

Jättiläisplaneetta -teos

Eivät nämä kuvat anna juuri minkäänlaista kuvaa itse taiteesta. Tällainen taide ei voi välittyä kuin heikkona kajastuksena kännykkäkameralla otettujen kuvien kautta. Täytyy mennä itse paikalle; varata aikaa, keskittymiskykyä ja unohtaa kaikki muu. Oikeastaan taide hoitaa tuon puolen puolestasi; unohdat väkisinkin kaiken muun, stressin, kiireen, kun vain annat taiteen vaikuttaa itseesi, koet sitä omalla tavallasi. Sinun ei tarvitse ymmärtää. Voit ihmetellä vaikka sitä, että minkäköhän verran joku neropatti on tällaisellakin hölynpölyllä tienannut. Sekin on taiteen yksi aspekti; tehdä jostain epäjärkevästä, "turhanpäiväisestä" myös rahallisesti arvokasta. Luoda paskantärkeän ja teeskentelevän työelämäkulttuurin keskelle tilaa tyhjänpäiväisyydelle. Se on ainakin omalle mielenterveydelleni hyväksi. Se on inspiroivaa, että jonkun työ voi kokonaisuudessaan olla taiteen tekoa. Institutionalisoitunutta hulluutta?

Järjetön "ruohosaareke"...

En ymmärrä miksi Jättiläisplaneetta teoksen alimmalla tasolla riippui ruohonkorsia. Miksi planeetan alapuolella oli erillinen pieni ruohosaareke? Itse planeetaksi kuvittelin suuren pallomaista pyöreää muotoa ottavan värikkään kirjon. Joskin teosta maistellessani ei tämä ristiriitaisuus erityisen suuresti häirinnyt. Hienointa teoksessa olivat hiljakseen eri suuntiin huojahtelevat värikkäät paperikappaleet. Rauhallinen liike loi teokseen yhden uuden merkittävän ulottuvuuden.

Jättiläisplaneetta

Yhteiskunnan monet toiminnot ovat täysin järjettömiä, tuhoisia, haitallisia, kärsimystä aiheuttavia ja silti arvostettuja. Taide on varsin harmitonta. Se ei kuluta liiallisesti luonnonvaroja, ei aiheuta kärsimystä, saa ihmiset pohtimaan asioita uusista näkökulmista, elävöittää mielikuvitusta ja luo kaiken tämän kautta hyvää oloa. Jos autistisen lapsen veisi Hashimoton näyttelyyn, veikkaan, että se olisi hänelle opettavaisempi kokemus kuin parin vuoden istuminen peruskoulun penkillä.

Kyllä itsekin syveinnyin joihinkin teoksiin ikuisuudelta tuntuvan ajanhetken ajan. Unohtui stressi, aikataulut, epävarmuudet ja murheet. Sain uusia perspektiivejä kaikkeen.

Leijataidetta litteämmässä muodossa

Suuresta huojuvasta venemerestä kiinnitin huomiota lattiaan kopiseviin ja ääntä pitäviin veneisiin, ja näihin lankoihin, jotka läpäisivät huoneen keskustan. Ne loivat oman pimeän aineen avaruutensa, muka merkityksettömän osan teosta, ja juuri siksi kiinnostavan. Ehkä kaikkein merkityksettömimmältä vaikuttava taideteoksen nipukka onkin se kaikkein tärkein? Ihan sama, koska koko taide on tarkoitettu epätärkeäksi! En ymmärrä taiteesta yhtään mitään, ja siksi se on parasta tämän äärimmäistä järkevyyttä ja tehokkuutta tavoittelevan kulttuurin keskellä.