perjantai 5. kesäkuuta 2015

Harri Hertell: Älä häiritse iltaa (2015)

Helsinkiläinen Harri Hertell on itselleni tuttu erityisesti esiintyvänä runoilijana, ja loistavana sellaisena. Turun Kuka-baarissa ja Ilmiö-festivaalilla olen saanut hänen runoudesta esimakua, ja hän on jäänyt mieleeni sekä lyyrisesti taidokkaana runoilijana että lausuntatyyliltään rytmikkäänä esiintyjänä. Nyt tartuin tuoreeseen kirjaan, Älä häiritse iltaa, muovitettuani sen ensin Raision kirjaston kokoelmiin.


Kirja poikkeaa tyylillisesti siitä, mitä olen kuullut Hertellin lausuvan livenä. Hänen sanomansa on aiemmin ollut hivenen ironista, nyky-yhteiskunnan kieroutumia neutraalin filtterin läpi analysoivaa kiihkeätempoista "kaupunkilyriikkaa", kuten tämänkin kirjan takakannessa huomautetaan.

Nyt ote on aivan toisenlainen, jopa zeniläisen rauhallinen. Runot ovat lyhyitä, teemoiltaan maanläheisiä ja aforismimaisia.

"Olen maisema
kaikki minussa liikkuu
mutten itse."

Hertell kirjoittaa avarasti, naulitsematta mitään, jättäen tulkinnat lukijalle.

"Lokit lentävät
etsivät ulospääsyä taivaalta."

Pidän itse tästä, maiseman avoimeksi jättävästä filosofisesta vihjailusta. Tulee mieleen Eeva-Liisa Manner tai vaikka orientaali-runous...

"Lapseni
ei minulla ole paljoa annettavaa
vain rohkeus kokea
tämä maailma."

Ihmisäänellä runot kuitenkin puhuvat. Ne ovat elämää kokevan, köyhän (?) ajelehtijan muistiinpanoja.

Runot ovat syntyneet Helsingin Lammassaaressa, Vanhankaupunginlahden innoittamina. Ne on kirjoitettu vanhalla, itä-saksalaisella Erica-kirjoituskoneella.

Kokoelma koostuu kolmesta osiosta: Istun tässä hetken,Yritän kuunnella metsää ja Olemme yhdessä.

Vähällä voi sanoa enemmän - sekö on Hertellin oivallus suhteessa aiempaan tuotantoonsa? Hiljaisuus, joka on jätetty sivujen keskelle, runojen väliin, sanookin minulle eniten. (Runot on tosiaan sijoitettu mukavasti sivujen ylä ja alareunoihin. )

"He pelottelivat kuolemalla
melkein ajattelin
ettei se liity minuun."

Runot käsittelevät elämän suurimpia kysymyksiä, syntymistä, kuolemaa, rakkautta, vanhemmuutta ja ihmisen osaa suhteessa muuhun, luontoon, toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan, hennosti, sortumatta kyynisyyteen tai vakavuuteen.

5/5

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Runoutta fiilisteltiin Raisiossa


Runoilijat Mirkka Mattheiszen sekä Daniil "Susinukke Kosola" Kozlov vierailivat Raision kaupunginkirjaston Pienessä RunoMatineassa tiistaina 26.5. esittämässä runojaan. Toimin tapahtuman järjestäjänä ja haastattelin heitä.

Susinukke Kosola lausumassa runojaan.


Nosteessa oleva turkulainen punk-runoilija Susinukke Kosola myönsi runoutensa kumpuavan lähinnä vihasta, kun Mirkka Mattheiszen kysyi häneltä asiasta. Mirkka taas kuvaili runoutensa syntyvän kivusta.

Susinukke Kosola julkaisi viime talvena omakustanteena Voima-lehdessä kehutun runoteoksen .tik. : tutkielma ihmisyyden marginaaleista. Se valittiin Helsingin Kirjamessuilla vuoden toiseksi parhaaksi omakustanteeksi. Teos kertoo mm. syrjäytyneisyydestä, ja kuvailee poliittisen jännitteen ihmisen ja koneiston välille. Tilaisuudessa Susinukke kertoi tilanneensa kirjastaan jo kolmannen painoksen, koska se on ollut niin suosittu. Hän lausui tilaisuuden aluksi runon, joka kuvailee lapsena koulukiusatuksi venäläistaustan vuoksi joutumista hänen henkilökohtaisesta näkökulmastaan.

Mirkka Mattheiszen.

Mirkka Mattheiszen on naantalilainen runoilija, joka voitti viime vuonna (2014) valtakunnallisen esikoisrunoilijoiden Runo-Kaarina -kilpailun teoksellaan Kuvittele reuna. Teos on abstraktia nykyrunoutta, jossa toistuvat luonnonläheiset teemat. Mattheiszen ei myöntänyt olevansa suoranaisesti kantaaottava runoilija, vaikka huoli ympäristöstä nousee hänen runoistaan helposti esille. Hänen kokoelmastaan löytyy sitaatti syväekologi Pentti Linkolalta. Kuvataidettakin opettanut runoilija kertoi ajattelevansa runojaan myös visuaalisesti.


(Kuvat: Päivi Aalto)

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Alice Munro: Kerjäläistyttö (1977)

Tämä oli ensimmäinen kanadalaisen nobel-voittajan kirja, jonka olen lukenut. Kanadalainen alkuperäisteos oli nimeltään Who Do You Think You Are?, joka ulkomaille kääntyi muotoon The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose. Wikipediassa teosta kuvaillaan novellikokoelman ja romaanin sekoitukseksi. En tiedä miten paljon kirjan rakenne on kokenut muutoksia alkuperäisestä, mutta selkeä romaani tämä minusta oli.

Kanadalaisen alkuperäisteoksen kansi

Alice Munro kirjoittaa kanadalaisen (vaiko amerikkalaisen?) Hanrattyn pikkukylän miljöössä elävästä perheestä. Kirja rönsyilee sivujuonia ja välähdyksiä sinne tänne, mutta kokonaistunnelma pysyy kauniisti koossa. Kirjan pääroolissa on Rose, joka kirjan alussa on pieni koulua käyvä lapsi, joka joutuu isänsä hyväksikäyttämäksi. Hänen elämänsä kaari on tarkimmassa syynissä läpi kirjan. Ohessa kulkevat muutamat muut henkilöt, Rosen läheiset.

Kirjan ensimmäinen huomaamani ansio on Munron kyky tuoda tarkasti esiin ihmisen ulkokuoren takana piileviä todellisia tunteita, jotka ovat usein paljon monimutkaisempia ja jopa päinvastaisia, mitä päälle päin näkyy. Ja hän tekee sen niin taitavasti, että lukijana koin ahaa-elämyksiä, ja pidin itsestäänselvänä, että tottakai lapsi ajattelee noin monimutkaisesti pahoinpitelynsä jälkeen... (Lapsi on jo päättänyt vaieta koko loppuiäkseen ja kenties karata; lapsi on luonut uuden laajan tulevaisuudensuunnitelman hetkessä, kriisitilanteen paineessa.)


Munro ite.

Kirjan toinen ansio on sen jännittävyys. Tylsältä vaikuttava kristillinen, kaikin puolin perinteinen pikkukyläkään ei jätä lukijaa kylmäksi Munron ohjaksissa. Rosen ihmissuhdekuviot ovat erityisen jännittäviä. Kirjassa käsitellään avioliittoa ja pettämistä tarkkasilmäisesti, kiinnostavista näkökulmista.

Kirja sijoittuu 2. maailmansodan jälkeiseen aikaan ja sitä seuraaviin vuosikymmeniin, mutta tarkasti tämä ei käy selväksi. Amerikka vaiko Kanada, en edelleenkään ole varma...

(SPOILER ALERT:)
Rose pärjää koulussa ja saa stipendin. Pääsee yliopistoon. Menee naimisiin, saa lapsia. Avioliitto käy monimutkaiseksi. Rosesta tulee näyttelijä pieniin elokuviin ja mainoksiin. Hän näyttelee myös elokuvassa, jossa kaikilla naisilla on toinen tissi paljaana, ja joutuu häpeilemään sitä palattuaan myöhemmissä elämänvaiheissaan kotikylille.

Kirjaa sitoo yhteen sen tunnelma, ja sopivin väliajoin tapahtuvat yllättävät purskahdukset. En ole ihan varma lopusta, mitä siinä lopulta tapahtuu. Kirja jättää kysymyksiä ilmaan.

4/5