lauantai 6. tammikuuta 2018

Luin hyviä sarjakuvia

Isä on Hanneriina Moisseisen 2013 ilmestynyt sarjakuvakirja. Jo kannen synkkä ilme vihjaa kaihosta ja surusta. Kirja käsittelee tekijän kipeää henkilökohtaista kokemusta - isän katoamista hänen lapsuudessaan 80-luvun lopulla. Aiheen melankolisuudesta huolimatta kirja ei ollut lukukokemuksena pelkkää musertavaa surua, vaikka viimeisellä sivulla melkein kyynel poskelle vierähtikin. Aiheen käsittelytapa on rauhallinen, hengittävä, kaunis ja syvällinen. Kuvitus on kokonaisuudessaan mustavalkoista, lyijykynällä ja kenties hiilivärillä piirrettyä, ja lisäksi seassa on ompeleilla kuvitettuja ryijyjä, jotka viestivät ajan kulumisesta, vaikeiden muistojen pitkällisestä käsittelystä. Kun kadonneen ruumista ei koskaan löydy, on tilanne psykologisesti vaikeampi kuin sen löytyessä. Kirjassa muita teemoja ovat esim. itä-suomalaisuus, karjalaisuus, luonto, lapsuus, kuukautiset, koulukiusaus, lasten ilkeys, naapurisuhteet ja syrjäisyys. Kirja sisältää myös englanninkieliset tekstitykset pienellä präntillä. Annan kirjalle 5/5 tähteä.

Hanneriina Hiltunen: Isä (2013).
5/5 tähteä.

Mustien Uhrien Herra on 2017 ilmestynyt Piko ja Fantasio -sarjakuva, joka on "Uudet seikkailut" -sarjan 13. osa. Tämä oli ensimmäinen lukemani Piko ja Fantasio -kirja, ja yllättäen tykästyin siihen, vaikka ennakkoluulojeni mukaan sarjakuva vaikutti liian tuotteistetulta, muoviselta, kenties lapselliselta ja epärealistiselta. Kuvittaja on Olivier Schwartz ja käsikirjoittaja Yann. Pikoa ja Fantasiota on julkaistu vuodesta 1938 lähtien ja se on yksi suosituimmista belgialais-ranskalaisista sarjakuvista Asterixin, Marsupilamin, Tintin ja Niilo Pielisen ohjella. Teos on niin sanotusti laadukasta sarjakuvaa, jossa inhimillinen kädenjälki ei näy samoin kuin monissa suomalaisissa indie-tuotannoissa. Kuvat ovat kliinisyydestä huolimatta maailmoja, joihin tekee mieli sukeltaa. Sarjakuvan maailma tukeutuu moniin historiallisiin faktoihin, mutta maustaa niitä sopivalla määrällä fantasiaa ja magiaa. Kirja käsittelee esim. kolonialismia, diktatuuria, korruptiota, terrorismia, Kongon alkuperäiskulttuureja, rasismia, orjuutta ja kristillistä lähetystyötä. Pikon ja Fantasion kotikaupunki on Bryssel, joka kuvataan romanttisen ränsistyneenä yhteisöllisenä kulttuurikaupunkina. Hauskasti kirjan hahmot itsetietoiseen sävyyn ilkkuvat toiselle belgialais-ranskalaiselle sarjakuvahahmolle Tintille. Haluan lukea lisää Pikoa ja Fantasiota Annan tälle 4/5 tähteä. 

Schwartz & Yann: Mustien Uhrien Herra (2017).
4/5 tähteä.

Riutta on Petri Hiltusen vuonna 2005 julkaistu scifi-sarjakuva. Kyse on itsenäisestä tarinasta, joka toimii sellaisenaan, vaikka onkin lyhyt. Lukija tempaistaan keskelle jännittäviä tapahtumia ulkoavaruuteen, jossa Marsiin matkalla oleva miehitetty alus on joutunut ongelmiin. Aluksen johtaja on suomalainen ruskeaihoinen Jani. Kuvien maailma on mystinen ja yllätyksellinen. Värit ovat mustavalkoiset kannen värikuvasta huolimatta. Tarinankerronta luo tunteen siitä, että jotain suurta on hetikohta paljastumassa - mahdollisesti ensiyhteys älykkääseen sivilisaatioon. Toinen vaihtoehto on, että kaikkien käy kalpaten. Genre on selkeästi spekulatiivista fiktiota tai science fictionia. Kuvitus on laadukasta, mutta kädenjälki näkyy. Kirjan lyhyys on toisaalta heikkous toisaalta vahvuus. Kokonaisuutena tarina on irrallinen, joka universaalin otteensa vuoksi toimii sellaisenaankin, kytkeytymättä jatkumoon. Täysin tyydytetty olo tarinasta ei kuitenkaan jäänyt, vaan jäin kaipaamaan jotain enemmän. Annan 4/5 tähteä.

Petri Hiltunen: Riutta (2005).
4/5 tähteä.

Tulevaisuuden arabi on ranskalaisen Riad Sattoufin vuonna 2014 ilmestynyt palkittu best seller ja menestysteos. Kirjasta on jo ilmestynyt kaksi jatko-osaa. Hän kertoo sarjakuvassa henkilökohtaisesta lapsuudestaan Gaddafin Libyassa, Al-Assadin Syyriassa ja Ranskassa. Sattoufin äiti on ranskalainen ja isä syntyjään muistaakseni libyalainen. Kirjan kuvitus on yksinkertaista, mutta sisältörikasta yksityiskohtineen ja ajan henkeä tarkasti kommentoivine anekdootteineen. Arabimaiden kulttuureja tuodaan esiin kaikkine negatiivisine puolineen, mutta mitään ei tuomita, vaan asioita tarkastellaan lapsen silmin. Tarina on kronologinen, ja kirjan jatko-osat jatkavat siitä mihin tämä jää. Vähitellen arabilasten joukosta erottuva pellavapäinen Sattouf kasvaa ja varttuu kirjan aikana. Kirja käsittelee paikallis- ja maailmanpolitiikkaa, sotia, islamia, naisten asemaa, köyhyyttä, kulttuurieroja, rasismia, väkivaltaa ja ihmisen psykologiaa. Tarina yllättää monessa kohtaa. Kaikki pysyy silti uskottavana. Historialliset faktat pitävät käsittääkseni paikkansa. Kulttuurien eriskummallisia puolia huomioidaan otteella, joka on samanaikaisesti sekä humoristinen että inhorealistinen. Tabuja särjetään. Pelissä on paljon tunnetta ja intohimoa, joka ei jätä lukija kylmäksi. Annan tälle täydet 5/5 tähteä.

Rias Sattouf: Tulevaisuuden arabi (2014).
5/5 tähteä.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Syksyä ja talvea kuvina

Haastattelin raisiolaisia kirjailijoita Jasu Rinneojaa (vas.) ja Mikko Kalajokea Raision Kirjastotalolla torstaina 12.10. Mieskirjailijoiden illassa. Keskusteltiin heidän kirjoistaan ja haastattelijana pyrin johdattelemaan keskustelua jonkin verran miesteeman ympärille. Väkeä ei sadepäivän vuoksi ollut tullut paikalle kuin muutama. Haastattelua varten olin nähnyt paljon vaivaa, ja se onnistuikin varsin hyvin.

Kuvan otti: Aallon Päivi
Syyskuun 16. päivä lauantaina osallistuin Vasaramäen kirjaston ja koulun yhteistyössä pitämään Kodin ja koulun päivään. Autoin siinä luokkakaveriani Heidiä hänen opinnäytetyöhönsä liittyvässä projektissa. Opastimme päivän aikana ainakin kymmentä ala-asteen luokkaa askarteluun kirjaston työpajassa, joka oli yksi monista rasteista, joita lapset päivän aikana kiersivät. Muita rasteja olivat esim. parkour-työpaja. Sain kertarysäyksellä aikamoisen tulikasteen lastenkirjastotyöhön.


Lasten jutut olivat välillä levottomia ja oman super-sankarin luomisessa keskittymisen taso vaihteli kovasti toisten luodessa pelkkiä kakkahahmoja, kun toisten mielikuvitus suorastaan loisti ja syntyi vaikka miten mahtavia karaktäärejä. Alla eräs levottomampi esimerkki.



Viikonloppuna 6.-8.10. osallistuin Turun ensimmäisten Varjokirjamessujen järjestämiseen Kirjakahvilassa ja Uudenmaankadun Kasvisravintola Keitaan tiloissa. 

Moni ei tiedäkään, että Suomen ensimmäiset kirjamessut järjestettiin alunperin vuosina 89 ja 90 Kirjakahvilan aktiivien toimesta Brinkkalan pihalla ja Kirjakahvilan yläkerran tiloissa. Sen jälkeen silloinen kirjisaktiivi Kari J. Kettula päätti siirtää messut Turun Messukeskukseen vuonna 91, jolloin niiden koko moninkertaistui. Näin syntyivät Suomen ensimmäiset kirjamessut Turkuun. 

Turun Varjokirjamessut tekivät paluun kirjamessujen juurille, ja nostivat esiin esim. epäkaupallista, poliittista, vaihtoehtoista, queeria ja feminististä kirjallisuutta ja kulttuuria monin eri tavoin. Messujen ohjelma oli monipuolinen ja kävijämäärä suhteellisen suuri (ehkä muutama sata?) ottaen huomioon, että järjestelyt tapahtuivat lyhyessä ajassa ja täysin vapaaehtoisvoimin. 

Kohokohtina voisin nostaa esiin ruotsalaisen sarjakuvataitelija Liv Strömquistin sekä Kari J. Kettulan haastattelut. Lisäksi Keitaan tiloissa kuultiin monia kiinnostavia kirjakeskusteluita, kuten taidehistorian ja taideteorian dosentti Roni Grénin haastattelu hänen tuoreesta kirjastaan The Concept of the Animal and Modern Theories of Art (Routledge 2017). Lisäksi puheenvuoroja kuultiin esim. Intian adivaseja edustavalta naiselta, Ujayaro Bailta, sekä rauhan- ja sukupuolentutkijalta Albina Gakuru-Hippiltä. Osa messujen ohjelmistosta videoitiin streamina youtubeen allekirjoittaneen toimesta, joten sielläkin niitä voi käydä tirkistelemässä.


Sain kunnian haastatella Turun Varjokirjamessujen lauantaina Olli Tammilehtoa, joka on pitkän linjan ympäristö- ja rauhanaktivistia sekä tutkija ja tietokirjailija. Käsittelyssä olivat hänen uusimman kirjansa Tuhokehitys Poikki teemat.



Älä osta mitään päivänä (Buy nothing day) 24. marraskuuta toimin Avoin mikki -tilaisuuden juontajana Kirjakahvilassa. Paikalle ei ollut tällä kertaa saapunut ketään runojensa kanssa, mutta lennossa kehittyi idea, että ihmiset voisivat sen sijaan tulla kertomaan vaikka lukemistaan kirjoista jotain. Käytettiin enimmäkseen englantia, kun paikalla oli suomea taitamaton henkilö.



Lisäksi minulle kävi tässä vastikään niin, että valmistuin koulusta. Zädäm! Eli olen nyt sitten kirjasto- ja tietopalvelualan tradenomi. Kirjastosedäksi saa myös sanoa. Opinnäytetyöni käsitteli kirjailijavierastapahtumia kirjastoissa, ja se on luettavissa theseus-tietokannassa osoitteessa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017121421301

Mitäs tässä muuta? Vuosi 2017 on ollut varsin loistelias, sillä olen ollut mukana monessa ja saanut aikaan paljon, ja lopulta valmistunut vielä koulustakin. Ei voi muuta kuin kiitollinen ja tyytyväinen olla. 

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kirjailijavierastapahtumia järkkäämässä

Kerron tässä postauksessa kahdesta kirjailijavierastapahtumasta, joita olen ollut järjestämässä Raision pääkirjastolla tänä syksynä.

Haastattelussa Asta Leppä. Kuvan otti: Aallon Päivi.

Toimin haastattelijana, kun raisiolainen tietokirjailija, kolumnisti ja toimittaja Asta Leppä saapui ke 6.9. Raision pääkirjastolle esittelemään uutta kirjaansa Voittajien varjot (2017). Kirja käsittelee eriarvoisuutta, köyhyyttä ja häviäjien osaa nykyajan notkelmissa. Kirja pureskelee yhteiskunnallista ilmapiiriä monista eri näkökulmista, ja yhtenä punaisena lankana kautta kirjan kulkee kirjoittajan halu läpivalaista teennäisyys ja tekopyhyys itsensä ylentäneen keskiluokan piirissä. Miksi köyhät ja huono-osaiset halutaan unohtaa? Kulttuurilliset ja sivistykselliset tekijät luovat railoa sosiaalisella tasolla, kun tuloerot ja muu taloudellinen segregaatio erottelevat ihmisiä myös sosioekonomisiin luokkiin, joiden välillä siirtymä luokasta ylempään on hyvin vähäistä - luokkayhteiskunta on siis todellisuutta. Miksi näin on päässyt käymään, vai onko niin koko ajan ollut? Kirja kannattaa lukea. Se on esseistiikkaa, ja käsittelee asioita pitkälti mielikuvien ja julkisessa keskustelussa esiintyvien ilmiöiden kautta, mutta tarjoaa myös jonkin verran tilastollista faktaa väitteidensä tueksi. Se koostaa mielestäni melko hyvin tämän ajan hengen yksien kansien väliin.


Juliste

Haastattelu sujui ihan hyvin; olin lukenut kirjan kahteen otteeseen ja valmistellut aikamoisen kysymyspatterin. Vähän jäi silti harmittamaan, etten osannut johdatella keskustelua näin tärkeästä teemasta vielä ytimekkäämmin, vaikka villakoiran ytimeen jonkin verran päästiinkin. Onneksi haastattelun jälkeen kirjastossa syntyi vielä yhteiskunnallista keskustelua kirjaston asiakkaiden toimesta, kun he saivat esittää kysymyksiä. Paikalla oli viitisentoista henkilöä. Uuden kirjastolainkin mukaan nykyaikaisessa kirjastossa on oltava sijaa yhteiskunnalliselle keskustelulle, vuorovaikutukselle ja yhteisöllisyydelle. Sitä oli.

Ma 11.9. toimin Runonurkan Avajaisten juontajana.

Runonurkan Avajaisissa

Olin järjestänyt Runonurkan Avajaiset pitkälti itse. Paikalle saapui parisenkymmentä runoudesta kiinnostunutta, kun Susinukke Kosola sekä Artemis Kelosaari kertoivat jotain runoudesta vuosisadan varrelta, ja heittivät lisäksi omaa settiä. Open mic -osuuteen otti osaa noin 5 henkilöä, mikä oli super-hienoa! Tapahtuma oli näin ollen vuorovaikutuksellinen ja yhteisöllinen.

Susinukke Kosola

Susinukke Kosola luennoi kiinnostavasti 1900-luvun alkupuolen työväenluokkaisista runoilijoista Suomessa. Runoilijoita, joita hän mainitsi olivat ainakin: Kössi Kaatra, Kaarlo Uskela, Hilja Pärssinen, Esaias Paavo-Kallio, Kössi Ahmala, Emil Lindahlt ja Kasperi Tanttu.

Jonne Pohjois-Koivisto. Kuvan otti: Vartiaisen Emma.
Pääsin itse lausumaan loppurunoksi Pentti Saarikosken toisiksi viimeisimmän runon vuodelta 1983, joka kertoo runoudesta. Se menee näin:

Tähän lopetan runojen kirjoittamisen.
Tai en vanno. 
Saattaa olla että ikkuna taas joskus 
unohtuu auki, ja lintu
eksyy sisään:

että auttaa sen ulos, on runo.



Artemis Kelosaari. Kuvan otti: Vartiaisen Emma

Artemis Kelosaari kertoi 1900-luvun alkupuolen dekadenssirunoudesta, elikkä rappioromanttisesta runoudesta. Luennossa hän puhui ainakin L. Onervasta, Eino Leinon pimeästä puolesta sekä Uuno Kailaasta. Artemis Kelosaarelta ilmestyy näinä päivinä esikoisromaani Omenatarha.

torstai 7. syyskuuta 2017

Jacob Hashimoton näyttelyssä

Erikoisia sisäkkäisiä tiloja
Päädyin tänään Jacob Hashimoton näyttelyyn Wäinö Aaltosen Museossa. Silloin tällöin sitä löytää itsensä suuren taiteen ääreltä, kokemasta suuria tunteita, syventymästä johonkin outoon ja uljaaseen, etsimästä tarkoituksia, ei vain itse taideteoksesta, vaan sen kautta elämästä, maailmasta ja koko universumista. Suuri taide on sellaista, jolle laajempi yhteiskunta on antanut periksi; se on saavuttanut itseisarvoisen ja kunniakkaan aseman, vaikka se onkin jotain mitä ei täysin ymmärretä - se säteilee läpi kaiken, yhteiskunnan materialisten puitteiden, rahanvallan ja valtiovallan, ja luo uusia järjestelmiä, merkityksiä ja vaihtoehtoja kaikkialle mihin yltää, se valaisee tutkimattomia alueita. Tärkeää ei ole vain taiteilijan nimi, henkilö tai edes teosten laadukkuus. En tiedä millainen henkilö Hashimoto on, enkä hirveästi välitä, mutta sain näyttelyyn tutustuessani vähitellen tietää hänestä asioita; virallisesti muotoiltuja tarinanpätkiä.

Hän valmistui kuvataiteilijaksi 1996, ja oli aluksi kriisissä taiteensa suhteen; silloin hän oli vielä maisemamaalaaja. Hän koki, ettei pystyisi maisemamaalauksen kautta toteuttamaan mitään sellaista, jota joku ei olisi jo kokeillut, jota joku ei olisi jo tehnyt paremmin. Muutaman kuukauden luomisblokin jälkeen hänen isänsä ehdotti hänelle, että hän menisi vain työhuoneelle, ja kokeilisi tehdä vaikka leijoja. Siitä se sitten lähti. Muutamasta seinälle ripustetusta leijasta.

Never comes tomorrow teos oli vaikuttava, mutta kotikutoismaiset tarrat, joita oli käytetty puupinnoilla väriä tuomaan, eivät vakuuttaneet; toisaalta ne toivat jälleen vain uudenlaisen tunnelman päähäni, ja hyväksyin senkin

WAM:n näyttely on yksi suhteellisen nuoren taiteilijan (n. 4-kymppinen?) kaikkein laajimmista näyttelyistä, ainakin monipuolisin. Näyttelyn vanhimmat teokset ovat vuodelta 1999 ja uusimmat 2016. Hashimoto on leijaoivalluksensa jälkeen laajentanut ja kehittänyt tuota omaperäistä tilataidettaan massiivisiin mittasuhteisiin kuluneiden hieman alta parin vuosikymmenen aikana. Nyt hän on maailmalla kuuluisa erityisesti suurista kirjavista tilataideteoksistaan.

Huojuvat varjot olennaisena osana teosta

Taiteessa hienoutta voi löytää kaikista sen aspekteista, vaikka seinille heijastuvista varjoista. Tuijotinkin pitkään yhden suurimman teoksen "Jättiläisplaneetta" seinälle heijastamia huojuvia varjoja maatessani säkkituolilla. Kysyin museon valvojalta miten kauan näin suurten taideteosten pystyttämiseen oli mennyt aikaa: 1 kuukausi. Tilataideteosten muoto ja sommittelu myös mukautuu eri näyttelyissä erilaiseksi taiteilijan itsensä ohjastuksella. Eihän näin suurta voisikaan yhdenmukaisena säilyttää. Lukemattomia lankoja, joista paperista, bambusta ja puusta koostuvat monilla eri tekniikoilla väristetyt osaset oli valmistettu. Yhtä hyvin taiteesta voi löytää hienoutta sen kautta, mitä ne kokijoissaan aiheuttavat. Eräs näyttelyvieras esimerkiksi vaikutti katselevan minua ja reaktioitani, kun minä katselin yhtä Hashimoton isoimmista installaatioista, jossa suuri määrä puisia veneitä huojui lankojen varassa ylös alas meren aallokon kaltaisessa muodostelmassa.

Jättiläisplaneetta -teos

Eivät nämä kuvat anna juuri minkäänlaista kuvaa itse taiteesta. Tällainen taide ei voi välittyä kuin heikkona kajastuksena kännykkäkameralla otettujen kuvien kautta. Täytyy mennä itse paikalle; varata aikaa, keskittymiskykyä ja unohtaa kaikki muu. Oikeastaan taide hoitaa tuon puolen puolestasi; unohdat väkisinkin kaiken muun, stressin, kiireen, kun vain annat taiteen vaikuttaa itseesi, koet sitä omalla tavallasi. Sinun ei tarvitse ymmärtää. Voit ihmetellä vaikka sitä, että minkäköhän verran joku neropatti on tällaisellakin hölynpölyllä tienannut. Sekin on taiteen yksi aspekti; tehdä jostain epäjärkevästä, "turhanpäiväisestä" myös rahallisesti arvokasta. Luoda paskantärkeän ja teeskentelevän työelämäkulttuurin keskelle tilaa tyhjänpäiväisyydelle. Se on ainakin omalle mielenterveydelleni hyväksi. Se on inspiroivaa, että jonkun työ voi kokonaisuudessaan olla taiteen tekoa. Institutionalisoitunutta hulluutta?

Järjetön "ruohosaareke"...

En ymmärrä miksi Jättiläisplaneetta teoksen alimmalla tasolla riippui ruohonkorsia. Miksi planeetan alapuolella oli erillinen pieni ruohosaareke? Itse planeetaksi kuvittelin suuren pallomaista pyöreää muotoa ottavan värikkään kirjon. Joskin teosta maistellessani ei tämä ristiriitaisuus erityisen suuresti häirinnyt. Hienointa teoksessa olivat hiljakseen eri suuntiin huojahtelevat värikkäät paperikappaleet. Rauhallinen liike loi teokseen yhden uuden merkittävän ulottuvuuden.

Jättiläisplaneetta

Yhteiskunnan monet toiminnot ovat täysin järjettömiä, tuhoisia, haitallisia, kärsimystä aiheuttavia ja silti arvostettuja. Taide on varsin harmitonta. Se ei kuluta liiallisesti luonnonvaroja, ei aiheuta kärsimystä, saa ihmiset pohtimaan asioita uusista näkökulmista, elävöittää mielikuvitusta ja luo kaiken tämän kautta hyvää oloa. Jos autistisen lapsen veisi Hashimoton näyttelyyn, veikkaan, että se olisi hänelle opettavaisempi kokemus kuin parin vuoden istuminen peruskoulun penkillä.


Kyllä itsekin syveinnyin joihinkin teoksiin ikuisuudelta tuntuvan ajanhetken ajan. Unohtui stressi, aikataulut, epävarmuudet ja murheet. Sain uusia perspektiivejä kaikkeen.

Leijataidetta litteämmässä muodossa
Suuresta huojuvasta venemerestä kiinnitin huomiota lattiaan kopiseviin ja ääntä pitäviin veneisiin, ja näihin lankoihin, jotka läpäisivät huoneen keskustan. Ne loivat oman pimeän aineen avaruutensa, muka merkityksettömän osan teosta, ja juuri siksi kiinnostavan. Ehkä kaikkein merkityksettömimmältä vaikuttava taideteoksen nipukka onkin se kaikkein tärkein? Ihan sama, koska koko taide on tarkoitettu epätärkeäksi! En ymmärrä taiteesta yhtään mitään, ja siksi se on parasta tämän äärimmäistä järkevyyttä ja tehokkuutta tavoittelevan kulttuurin keskellä.


tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kirjaesittely videolla

Rovelli, Carlo: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta (2017)

Lukaisin parissa tunnissa huippumielenkiintoisen opuksen fysiikasta.
Tätä Carlo Rovellin tiedettä popularisoimaan pyrkivää kirjaa
hehkutettiin taannoin yhdessä Helsingin Sanomien artikkelissa, niin päätin minäkin siihen tarttua. Videolta voitte katsoa millaisia mietteitä kirja minussa herätti.


torstai 16. helmikuuta 2017

Turun pääkirjaston soittohuone

Turun pääkirjaston musiikkiosastolta löytyy pieni äänieristetty soittohuone, jota voi varata käyttöönsä kirjastokortilla. Huoneesta löytyy valmiina kaksi pianoa, normaali ja sähköinen. Nuottien lainamäärät ovat kasvussa tai ennallaan, eikä musiikkiosasto ole menettämässä tärkeyttään. Uusia ideoita on kehitteillä jatkuvasti.



Kävin tänään vähän soittelemassa omaa vielä nimeämätöntä sävellystäni. Pianoa olen soittanut nyt pari vuotta satunnaisesti harrasteena, ja tykkään kyllä kovasti tuosta soittimesta. Nuottien lukemista en ole ryhtynyt kunnolla opettelemaan, sillä mitä turhaan, kun improvisointi on oikeastaan kivempaa, ja omia sävellyksiäkin syntyy. Kenties vielä pianoakin loistavampi soitin on uusin tuttavuuteni haitari.