Mirkka Mattheiszen: Kuvittele reuna (2014)

Jos visualisoisin Mirkka Mattheiszenin Kuvittele reuna -runokokoelmaa, käyttäisin ilmavia, avaria ja laajoja siveltimen vetoja. Tarkkoja ääriviivoja en pienille tilanteille piirtäisi, mutta joissain kohdin käyttäisin kirkkaitakin värejä.

Kirja lähtee liikkeelle pienistä arjen hetkistä, kaupungissa, kahden ihmisen välillä, pelloilla, rannoilla ja hetteiköissä. Lukiessa tulee sellainen olo, että teos ammentaa jossain määrin kirjoittajan omasta elämästä, kuinkas muutenkaan... Kielenkäyttö on loikkivaa, paikoin abstraktia ja minimalistista. Jonkin verran käytetään vähän tarkoittavia täytesanoja, mutta ehkä niillä on oma roolinsa tässä taideteoksessa.

Kertoja kertoo mitä tekee, mitä ajattelee, miten suhtautuu asioihin ja ohi kiitäviin hetkiin; vaihdellen unenomaisella ja realistisella otteella. Kertojan ääni on hiljainen, mutta tarkka. Se analysoi todellisuuden pienimpiä yksityiskohtia kauniisti, tuoden oivaltavasti esiin vaikeasti huomattavia puolia.

Runoissa toistuu usein luonnon ja teknologisaation välinen kontrasti. Hyönteisen veden päällä hyppelyn keskeyttää metsäautotien raskas jytinä.

"...ja miten kaatopaikka kasvaa ketoa, sen rinnettä
rappauspintaa ja miten aurinko kuvioi verille kertaa heijastuvaa kuvaa"

"Meluvallien takana kodit ja kodittomat, kaupunkimetsistä paikkoja pummien kuolla..."

Kuvittele reuna näille tilanteille. Teoksen nimi on eräänlainen käsky.

Kirjan loppupuolella luontoteema nousee enemmän esille. Runot eivät suoranaisesti ota kantaa, mutta ne asettavat kuvia vierekkäin siten, ettei tietynlaisia johtopäätöksiä voi olla vetämättä. Kyllä kulutusyhteiskunnan irvistely nousee rivien välistä melko vahvasti joissain kohdin, ja sitaatti Linkolalta voimistaa tätä tunnetta liikaa analysoivan lukijan päässä... Turku ja itsemurha -aiheiset runot piristivät tätä turkulaista lukijaa kummasti.

Teos voitti siis valtakunnallisen RunoKaarina -kilpailun 2014. Hyvähän se on, kun tarkkaan lukee.

4/5 (outoa kuvata taideteosta numeraalilla, mutta menkööt...)